Ortodoksisuus elämässäni


Koen olevani maailmankansalainen, jonka juuret ovat kasvaneet Pohjois-Karjalassa. Elämä on tarjonnut mahdollisuuden toimia ihmisten kanssa ympäri maailmaa. Näin juurieni haarat ovat levittäytyneet vuosien aikana useaan paikkaan. Ortodoksinen osa identiteettiäni on säilynyt läpi vuosien.

Ortodoksisuus on tullut sukuuni isäni puolelta. Itselleni se on kasvanut pala palalta ollen luonnollinen osa elämää. Nuorena kohtaamieni kirkon henkilöiden toiminta, eri tilanteissa koetut positiiviset hetket ja hauskuus ovat jääneet mieleen. Ne ohjaavat ajatuksia myöhemmin. Konkreettisia esimerkkejä ovat ortodoksi-ikäluokkaani syntyneet syvät ystävyydet ja seurakuntamme ortodoksiselle vuosiluokallemme hankkimat ylioppilaslakit, joka oli tuolloin merkittävä asia.

Jossakin vaiheessa luin paljon kirjoja perehtyen liike-elämän, johtamisen ja yritystarinoiden ohella maailman eri uskontoihin. Siitä on ollut hyötyä toimiessani eri maailmankatsomuksia omaavien ihmisten kanssa liike-elämässä – lopulta ihmiset ovat hyvin samanlaisia kaikkialla maailmassa. Tuolloin tein johtopäätöksen, että useimmissa uskonnoissa ydinviesti on sama: pyri olemaan hyvä ihminen. Tälle ajatukselle on erityisesti nykyisessä monimuotoisessa, tietoa tulvivassa, nopeasti muuttuvassa ja elämän perusarvojakin haastavassa yhteiskunnassamme tilaus. Ihminen tarvitsee toiminnalleen vahvan perustan. Tähän ajanhetkeen sopivat esimerkiksi opetukset luonnon suojelemisesta ja siitä nauttimisesta, kaiken tyyppisen työn tärkeydestä sekä erilaisten ihmisten ja ajatusten kunnioittamisesta.

Pidän ortodoksisuudessa erityisesti positiivisuudesta. Sen voi kokea jumalanpalveluksissa, jotka tavoittavat ihmisen kokonaisvaltaisesti kaikilla aisteilla kirkkomusiikin, tuoksujen ja ikonien kuvien kautta. Siinä on jotakin samaa kuin rock-konserteissa, jotka myös ovat itselleni tärkeitä hauskoina, osallistavina ja energisoivina kokemuksina. Mieleeni on jäänyt nuorena isäni hautajaisissa kuulemani papin lause, että elämme taistelevassa seurakunnassa ja kuoltuamme siirrymme riemuitsevaan seurakuntaan. Se on ohjannut haastavina hetkinä ajatukset iloon. Koska ortodoksisuutta sävyttää ilon ja elämästä nauttimisen väri, joku voisi kysyä, että minkälaisethan bileet siellä riemunpoppoossa mahtaa odottaa. Positiivinen ilon kautta -ajatus koskee myös koko karjalaisuutta – se on vahva voima.

Ortodoksisuus on minulle myös paikkoja ja hiljaisia hetkiä. Olen usein poikennut aamuisin töihin ajaessani Kallvikin kauniissa meriympäristössä Sofian Kappeliin, jossa myös piispa Ambrosius pitää palveluksia, hiljentymässä Uspenskin katedraalissa keskellä kiireistä Helsinkiä, Tikkurilan kirkossa, Kuopion ortodoksisessa kirkkomuseossa, Valamossa, Pyhän Nikolaoksen kirkossa Joensuussa, Koveron pienessä tsasounassa, Ortodoksisäätiön ikoninäyttelyssä ja Ilomantsin Parppeinvaaralla - siellä lisänautintona on herkullinen karjalanpaisti tuoreine piirakoineen! Olen poikennut kirkoissamme myös maailmalla, viimeksi Kreetan saarella Gonian luostarissa perheen kanssa.

Minulla oli onni saada taannoin kanadalainen yritysjohdon mentori, joka ohjasi hektisen elämän keskeltä luostariin irrottautumaan sähköpostista, kännykästä ja muusta meitä kaikkia eri suuntiin vetävistä asioista. Olen tehnyt aika ajoin retriittejä luostariin Ranskan maaseudulle – hiljentyminen maadoittaa ihmisen takaisin aidosti tärkeisiin asioihin kuten rakkaaseen perheeseen, ystäviin ja omaan sisimpään. Noilta reissuilta olen poiminut mukaani St. Theophanin lauseen: sydämen toiveiden täyttyminen antaa rauhan - se on onnellisuutta. Sitä pyrin soveltamaan elämässäni ja työssäni johtaessani ihmisiä.

Harri Palviainen, toimitusjohtaja Business Joensuu Oy



Kahden kirkon välissä

Ei puristuksissa vaan rinnakkain tai oikeastaan limittäin. Lapsuudessa 50- ja 60-luvuilla asuinympäristöni oli kaksikirkkoinen. Elin silloin luterilaisessa perheessä Viinijärvellä, jota Anu Kaipaisen Sininen kylä -runo kuvailee ”kyläksi kahden kirkon välissä”. Kirkkosärkän toisessa päässä seisoo luterilainen kirkko, toisessa ortodoksinen. Luterilainen kirkko kiveä, arkkitehtuuriltaan modernimpi (ja ankeampi) kuin koristeellinen ja tunnelmallinen Taipaleen ortodoksinen puukirkko, joka tarjoaa kaikille aisteille runsaasti nautittavaa.

Viinijärvellä kaksi kirkollista kulttuuria olivat tuolloin arkipäivää, ei mitään ihmeellistä. Ovat sitä varmaan edelleenkin. Luterilaiset ja ortodoksiset perheet seurustelivat keskenään, lapset kävivät samaa koulua, samoissa kerhoissa ja leikkivät yhdessä. Ortodoksisia leikki- ja koulukavereita riitti. Silloisen kirkkoherra Erkki Piiroisen perheessäkin heitä taisi olla kaikilla luokka-asteilla. Heistä Irja on ikätoverini, Outi siskoni.

Ortodoksisuuden muistan jo lapsuudesta iloisena ja armollisena kulttuurina. Luterilaisuudessa oli Viinijärvellä 60-luvulla jotain ankaraa ja tuomitsevaa. Ortodoksipapitkin ovat helposti lähestyttäviä, välittömiä, nauravaisia, vitsailevia, jopa pelleileviä. Semmoinen on esimerkiksi minut ja mieheni Juhanin vihkinyt Pekka Timonen.

Sukuni on evakkoja rajantakaisesta Karjalasta, silti luterilainen, mieheni suku on ortodoksinen pohjoiskarjalainen suku. Meidät vihittiin avioliittoon ortodoksisin menoin Taipaleen kirkossa. Liityin ortodoksiseen kirkkoon kuitenkin vasta Turussa 70-luvulla käytännön syistä. Elettiin aikaa, jolloin piti olla virkatodistus milloin minnekin ja oli yksinkertaisempaa, jos koko perhe kuului samaan seurakuntaan. Ortodoksisuus on siirtynyt perintönä kahdelle lapsellemme ja seitsemälle lastenlapsellemme. Ortodoksisten kirkollisten toimitusten symboliikka sekä häissä että kasteissa synnytti vieraissamme aina ihastusta. Turussa ortodoksisuutta on vähän ja siksi se on valtaväestöstä sekä kummallista että kiehtovan mystistä.

Olen ollut ortodoksisen kirkon jäsen lähes viisikymmentä vuotta, Turussa, Helsingissä ja nyt Joensuussa. Tutuksi on tullut ja omalta tuntuu. Tuttua on edelleen lapsuuden luterilaisuuskin. Tunnen oloni kotoisaksi molemmissa kirkoissa ja kulttuurissa. Ristin kädet rukoukseen tai teen ristinmerkin, yhtä luontevilta ne tuntuvat. Laulan lapsuudesta tuttuja virsiä luterilaisissa kirkonmenoissa ja myöhemmin oppimiani hengellisiä lauluja ortodoksisissa. ’Monia armorikkaita vuosia’ sopii onnitteluksi niin ortodokseille kuin luterilaisillekin.

Mieluisinta ortodoksisessa kulttuurissa minulle on kirkkomusiikki. Se on taivaallisen kaunista yhtä hyvin Taipaleen kirkossa kanttori Kaisa Potkosen kuulaan äänen kaikuessa kupolin korkeuksissa kuin moniäänisen katedraalikuoron konserttina Uspenskin katedraalissa.

Leila Kontkanen